KUUKAUSIKOKOUS: KGB ja Suomen ulkopolitiikka Koiviston kaudella 1981–1991

Ajankohta

Paikka

Tapahtumaluokka

Tiedustelun merkitystä ulkopolitiikassa tutkitaan tänään hyvin kiinnostuneena modernin hybridisodan seurauksena. Harvardin yliopistossa on pari vuotta sitten käynnistetty kunnianhimoinen  tutkimushanke. Suomella oli kylmässä sodassa YYA-sopimus, joka sitoi maan NL:n strategiseen etupiiriin. Toisaalta NL:n liikkumavaraa rajoitti Pohjolan tasapainojärjestelmä. Mikäli NL olisi uhannut sijoittaa Suomeen tukikohtia, Ruotsi olisi liittynyt Natoon ja Tanskan sekä Norjan pidättyvä Nato-politiikka olisi tullut tiensä päähän. Suomen valtiojohto hoiti idänsuhdetta ns. ”poliittista kanavaa” hyväksikäyttäen. Kyse oli KGB:n residentistä,  aina Kekkosesta alkaen.  Koiviston kotiryssä oli ensin Viktor Vladimirov syksyyn 1984 ja huhtikuusta NL:n hajoamiseen Feliks Karasev. Molemmat olivat ”tsekistejä”, joilla oli pitkä KGB-ura takanaan ennen Helsinkiin tuloa. Lisäksi molemmat olivat olleet jo kahdesti aiemmin Helsingissä. Missään toisessa länsimaassa ei valtiojohto pitänyt säännöllistä yhteyttä KGB:n residentteihin tai heidän sijaisiinsa. Välillä vaikutti siltä, että suomalaiset kilpailivat Moskovan eli KGB:n aseman suosiosta. 

Suomen ulkopolitiikka, sisäpoliittiset asetelmat ja sotilaallinen liittoutumattiomuus olivat KGB:n  seurannassa, kuten myös idänkauppa ja lehdistön kirjoittelu. Salaisen tiedon hankinta keskittyi tieteellis-teknologisiin kysymyksiin, mistä paljastuneet vakoilutapauksetkin kielivät. NL kävi koko Koiviston kauden erittäin kovaa informaatiosotaa Suomessa, mistä on laajalti todisteita. KGB:llä oli erityinen osasto A ulkomaantiedustelussa, joka levitti propagandaa, disinformaatiota ja kompromentoivaa aineistoa. Suomessa ei ole tehty valtiovallan toimesta selvitystä KGB:n vaikutuksesta. Vuodelta 1978 on olemassa Supon sisäinen asiakirja, joka osoittaa, että neuvostotiedustelu oli jo tuolloin tunkeutunut lähes kaikkialle suomalaiseen yhteiskuntaan. NKP rahoitti myös SKP:tä, TPSL:ää ja mahdollisesti keskustaa ja SDP:tä, kuten Vladimirov totesi 1991. SKP:stä  ja TPSL:stä on todisteet, muista ei.

Rusin selvitysten mukaan NL vaikutti Suomen ulkopoltiikkaan mutta ei saanut läpi kaikkia haluamiaan tavoitteita. On silti täysin vastoin todellisuutta väittää, että vaikutus oli vähäistä tai ei ratkaisevalla tavalla merkityksellistä. Presidenttien tehtävä vielä entisen perustuslain aikana oli antaa strateginen suunta kansakunnalle. Historiasta tiedämme, että jos presidentit eivät siihen pystyneet, tehtävän otti hoitaakseen joku muu, kuten  ulkoministeri Eljas Erkko 1939 tai  marsalkka Mannerheim 1941. Onnistuiko Koivisto tässä tärkeimmässä tehtävässä? Esitelmässä pyritään tarjoamaan joitakin näkemyksiä.

Valtiotieteen tohtori, suurlähettiläs Alpo Rusi on tehnyt pitkän ja merkittävän uran kansainvälisten suhteiden parissa. Hän on ollut Suomen tasavallan presidentin neuvonantaja, YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan erityisneuvonantaja, suurlähettiläänä Suomen ulkoasiainministeriössä ja Lapin yliopiston professorina. Rusin uran merkittävimpiin tehtäviin kuului toimia Kosovon sodan jälkeen EU:n kaakkoisen Euroopan vakaussopimuksen varajohtajana ja myöhemmin vakaussopimuksen kansainvälisen arviointityöryhmän puheenjohtajana. Rusi on toiminut vierailevana tutkijana Columbian yliopistossa Yhdysvalloissa sekä Resident Fellow'na EastWest-instituutissa New Yorkissa 1980-luvulla. Rusi oli vuonna 1992 Woodrow Wilson Foundation Prize -ehdokkaana.

Rusi on kirjoittanut laajan määrän kirjoja koskien kansainvälisiä suhteita ja Suomen lähihistoriaa. Näistä uusin on Etupiirin ote - Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014 (Gummerus; 2014). Rusi tuo mukanaan joitakin kappaleita teoksia Yhdessä vai Erikseen  -Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka käännekohdasa (2016) sekä Tiitisen lista (2011). Molempien kappalehinta 20 euroa, ja niitä voi ostaa tilaisuudessa.  Muiden teosten saatavuutta ja ennakkotilattavuutta selvitetään.